maanantai 25. syyskuuta 2017

Aamu alkaa runolla

Vaikka en itse osaa kirjoittaa runoja,
niin osaan iloita muiden runotuksista.

Pääsen nauttimaan lähes jokainen aamu
tuottelijaan sanataiteilija Justin Larman 
ajatelmista ja runoista Facebookissa.
Hänen nimimerkkinsä on Runovaari.

Sain luvan julkaista tämän aamuisen runon.
Yhtä aikaa kaihoisa ja toiveikas.

Lisää aatoksia kirjoista ja kirjallisuudesta,
sillä Kotiliesi-lehden nettisivuilla oli 
hilpeä ja herättävä (myös hilpeyttä herättävä) kirjan takakansi-sanasto.

Mitä teet, kun mietit, vaivautuisitko lukemaan käsiisi osuneen kirjan? Katsot, mitä teoksen takakansi lupaa?
Nyt tarkkana! Älä mene lankaan!
Ei takakansitekstissä suoranaisesti valehdella. Mutta tiettyjä mielikuvia siinä maalaillaan, ihan pokkana. Takakansi on kirjoitettu siinä mielessä, että sinua, potentiaalista lukijaa, vietellään kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Pieni takakansi-sanasto

Polveileva. Teos sisältää noin seitsemän sekavaa juonta, mikä ei ollut kirjailijan tarkoitus.
Runollinen. Juu en lue. Ohutta yläpilveä.
Vimmainen. Taas yksi nuori mies tykittää slangilla tarinaa siitä, kuinka raisua on naukata kaljaa.
Hauska. No ei ole, jos se pitää varta vasten mainita.
Oivaltava. Sellainen söpö ja ohut kirjanen, joka ”kertoo itseään suuremman tarinan”.
Koskettava. Laskelmoidun lälly.
Latautunut. Voi voi, kirjailija se siinä oksentaa omia angstejaan muiden niskaan.
Yllättävä. Lue: keinotekoinen.
Rehellinen. Kaikki kirjailijan tuttavat tunnistavat tekstistä itsensä ja toisensa. Aiheuttaa lukijassa myötähäpeää.
Sadunomainen. Njääh, en usko yksisarvisiin.
Hurja. Juoni sisältää epäuskottavia käänteitä, jotka yritetään selittää tällä termillä.
Vavisuttava. Nyt ne ovat päättäneet itkettää lukijaa oikein kunnolla. En suostu.
Taattua laatua. Haukotus. Kirjailija toistaa sitä samaa puuduttavaa tyyliä, jota hänen kaikki aiemmat 15 kirjaansa ovat olleet.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Elämyksiä ja tuuletuksia

Nyt tulee blogin täydeltä tapahtumia, joihin olen osallistunut.
Peukaloni takia en ole pystynyt ajamaan autoa,
sillä vaihdekepin vääntö tekee aivan liian kipeää, 
joten olen kyhjöttänyt tiukasti kotona jo kuukauden.

Tällä viikolla olen päässyt tuulettumaan.
Sunnuntaina kävin mieheni kanssa kitaristi Olli Soikkelin 
konsertissa kuulostelemassa, miltä mustalais-jazzi kuulostaa. 
Noh, erittäin mielenkiintoiselta, erikoiselta ja erityiseltä.
Jotkut kappaleet sieppasivat sieluni tunnevyöryjen sokkeloihin.
Samalla tuli nähtyä Suomen kauneimmaksi sanottu työväentalo Forssassa.


Torstaina oli toisen(laisen) konsertin vuoro.
Legendaariset Hurmerinnat esiintyivät lähiruokaravintola Vispilän
salakapakassa eli Sointiklubilla.
Tila on pieni, olohuonemainen, aivan hurmaava paikka.
Ja kyllä, viimeisenä kipaleena tuli Jäätelökesä.


Konserttien lisäksi olen käynyt tiistaina leffassa
Pirkko, Anneli ja Gerda.
Katsoimme soman elokuvan, Hamstead,
jossa oli pääosassa Diana Keaton.
Iso plussa siitä, että näyttelijät olivat ikäihmisiä kuten mekin.
(Ikäihminen? Vanha? Milloin alkaa vanhuus? 
Olenko minä vanha, kun olen eläkkeellä?)

Torstaina veljeni Teemu vaimonsa Riitan kanssa
pyöryätti minua kirppiksillä ja puutarhamyymälöissä,
joten olen oikein voimaantunut ja piristynyt.

Tälle viikolle mahtuu myös teatteria, 
sillä olen menossa sunnuntaina katsomaan
Forssan teatteriin Kokkisoppa-näytelmää.

Ai niin, on muuten tosi mukavaa, että näytäntöjä on myös iltapäivisin,
Soikkeli alkoi klo 17, elokuva klo 15 ja teatteri klo 14,
ainoastaan Hurmerinnat olivat illalla,
mutta silti aivan inhimilliseen aikaan eli klo 20.


Pihalla ei tapahdu mitään, ei ainakaan minun toimestani.
Aivan liian kylmää, ja peukalon vuoksi ei edes harava pysy kädessä.
Onneksi sentään pystyn kuvaamaan.

Lehtokoteloita on alkanut ilmaantumaan pihallamme,
mutta niitä esiintyy hillitysti,
sillä olen tylysti tarjonnut niille Ferramol etanasyöttiä,
mikä ei ole haitallista muille kuin nilviäisille.




Rengon punaisen lisäksi pihallani kukoistaa muutamia lahjaksi saatuja daalioita.
Tuon kirkkaan punaisen daalian juurakkoa täytyy jakaa ensi keväänä,
että pääsee paremmin oikeuksiinsa ihan omassa kukkapenkissään.

 

 

Leppoista viikon loppua kaikille!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Herra Daalia

Herra Daalialla, eli Pasi Paraisilta, on todennäköisesti
Suomen laajin daaliakokoelma.
Pasi oli huomannut blogistani,
että hänen laajasta daaliavalikoimastaan
puuttui pihallani oleva punainen daalia.
Ei puutu enää,
sillä Pasi kaivoi käydessään mukaansa komean puskan.

Minä sain daaliat veljeni naapurilta Rengosta pari vuotta sitten,
niinpä Pasi aikoo nimetä daalian Rengon punaiseksi.



Kuvassa iloinen Herra Daalia ja Rengon punainen.
Sain kutsun ensi kesäksi tulla ihastelemaan hänen daaliavalikoimaansa.
Odotan ensi vuotta innolla ja arvaatte varmaan,
että kamera tulee laulamaan.

Saamassani kukkapuketissa on pieni osa Pasin daalioista,
ja jo nämäkin saivat silmäni ymmyrkäisiksi ihastuksesta.


Pasilla on useita kymmeniä daalialajikkeita ja väriyhdistelmiä.
Herra Daalian antamassa kimpussa on muutamia blogiystävienikin daalioita.
Tunnistatko omasi?

Värikästä viikkoa ja diilia daalia dallallaa!


Ja lähtipä Pasin matkaan myös pelargonian pistokas.
Herra Daalia keräilee myös tiettyjä pelakuita,
ja hän oli kiinnostunut Vekin mummon pelargoniasta,
millä taitaa olla ikää yli 100 vuotta.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Seitsemän kiitospäivää puutarhassa

Sain Tuuliannikantuvan Ansulta leppoisan puutarha-aiheisen kiitollisuushaasteen.
Kiitos!

1. Olen tosi kiitollinen ja onnellinen,
että minulla on puutarha.
Tai oikeastaan puutarha on liian hieno nimitys pihapiirillemme,
sillä minähän olen koonnut pihamme osaset
siellä sun täällä sekä sitä sun tätä -teemalla palapelimäisesti.


2. Olen suuresti kiitollinen miehelleni ja veljelleni sekä
muille sukulaisille, jotka ovat rakentaneet, raivanneet,
siistineet ja puuhanneet monenmoisia askareita pihallamme.
Kaikkea en ole osannut tai pystynyt tekemään itse.


3. Erityinen kiitollisuus liittyy eläköitymiseen,
ja sitä kautta puutarhaan eli
nyt minulla on rajattomasti aikaa mellastaa pihalla.
Keinutuolissa en ole silti ehtinyt istua.


4. Puutarha tarjoaa kiitettävästi puuhaa ja kuntoilua,
vaikka loppumaton rikkakasvien kitkentä ja kaivaminen välillä kyllästyttääkin.


5. Valokuvaus!
Ou jee, pihapiirimme tarjoaa kiitettävän runsaasti kuvattavaa.
Kuvaus onkin pitkäaikaisin harrastuksistani,
sillä olen napsinut valokuvia jo puoli vuosisataa.


6. Saamme kiitettävän runsaan sadon marjoja ja omenoita.
Viinimarjapensaat ovat viihtyneet hyvin Marjatarjassa,
vaikka eipäilinkin sitä, sillä maa on savista.
Kasvula-kasvihuoneessa kasvatan tomaatteja, basilikaa ja chilejä.
Tänä vuonna sato on niukkaa ja pahasti myöhässä,
sillä on ollut kylmä ja sateinen kesä.


7. Tätä blogia ei olisi ilman puutarhaa,
enkä olisi saanut näin paljon virtuaaliystäviä,
joten olen erityisen kiitollinen pihapiirilleni jutun aiheista.


Yllä oleva tunnelmallinen auringonnousu kuva oli sääkuvana
YLE 1:llä tiistaina ja alla oleva keskiviikkona.
Kuten huomaatte kurakin kelpaa sääkuvaksi.
Puinti keskeytyi runsaiden sateiden vuoksi.



tiistai 12. syyskuuta 2017

101, 43 ja 9

Elsa-anoppi täytti 101 vuotta,
joten piipahdimme mieheni kotiseudulle sukuloimaan.
Sataa tihuutti lauantain ja sunnuntain, 
mutta maanantaina aurinko nousi.
Onneksi heräsin ajoissa ja 
rymistelin yöhumpassa sekä kumisaappaissa laiturille.
Kyllä kannatti!
Ylitseni lensi satoja kurkia ja kymmeniä joutsenia.
Voi sitä tuuttailua sekä tööttäilyä.
Nautin.


Geokätköjä on kasassa 43.
Jopa mieheni piti myöntää, 
että hän sai kotiseudustaan enemmän irti kuin koskaan.
Kätköily kuljetti meitä metsiin ja kallioille.
Voittajafiilis.

 

Tässä kuvia ja tunnelmia reissultamme.


Entäs sitten 9?
Se on kirjojen määrä, jotka ostin Ilkan Kirjasta.
Rakastan dekkareita, mutta tuntuu, että meno on äitynyt liian
väkivaltaiseksi nykyjännäreissä,
joten palasin vanhoihin laatudekkareihin,
jotka tarjoavat sopivasti jännitystä makuuni.
Ostovuorossa oli iki-ihana Maria Lang.
Seuraavaksi hankin Arhippaa, Tenhusta ja...

Satakoon, ei haittaa, sillä hyppään Marian kyytiin.



perjantai 8. syyskuuta 2017

Aikamatkalla

Kävin taas aikamatkalla.
Hyppäsin ajassa 100 vuotta taaksepäin.
Kohteena Korteniemen perinnetila, jälleen kerran.

Mikä minua kiehtoo Korteniemessä?
Olen aina ollut kiinnostunut menneisyydestä,
historiasta, jota löytyy myös omasta pihapiiristä,
sillä talomme paikalla toimi vaivaistalo ja
pihaltamme löytyy edelleen ruumiskellari,
tosin se ei ole alkuperäisessä käytössä, älä säikähdä.

Korteniemessä palaan lapsuuteni ja 
lämpöisiin muistoihin mummoloista.
Syntymäkotini oli kuin Korteniemi.
Tilan nimi oli Räme ja se sijaitsi Savossa, korvessa.
Nimestään huolimatta punainen torppa sijaitsi korkealla ja 
aurinkoisella mäellä.
Torpassa ei ollut sähköä, eikä juoksevaa vettä,
kuten ei ole Korteniemessäkään.
Elämä oli aineellisesti niukkaa, mutta ei köyhää.

Korteniemen tuvassa tuoksut vierittävät muistoja esiin...

Syntymäkodissani oli valoisa hirsiseinäinen tupa, 
tapettiseinäinen kamari, teelle tuoksuva keittiö,
tilava ulkoeteinen ja ruokakahveri.
Pihalla oli pitkä rakennus, jossa oli halkokuuri, aitta ja varasto.
Navettarakennuksessa oli tilaa hevoselle ja muutamalle lehmälle
sekä ulkohuussi.
Savusaunan lähellä oli vinttikaivo ja riihi sekä heinälato.
Maidot säilytettiin lähteessä,
jonka vesi oli tosi kylmää ja raikasta.

Koen olevani rikas, elämysrikas.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

En ole enää kipsissä...

Mikä helpotus, kun sain eilen kipsin pois kädestäni.
Entinen kipsi painoi 500 g ja uusi lepokipsi 50 g.
Oli niin kevyt ja hilpeä olo, että kävelin sairaalalta kotiin.
Matkaa kertyi yli 5 km, mutta meni kevyin askelin ja
tietysti samalla kuvailin maisemia.

Varoitus, kolmas kuva on kädestäni ja
siinä näkyy S-mallinen hyvin parantunut leikkaushaava,
joten älä katso, jos sinua heikottaa arvet.




maanantai 4. syyskuuta 2017

Huvi ja hyöty

Geokätköilystä on ollut paljon iloa.
Tunnustan heti, että olen ilmeisen huono löytämään kätköjä,
sillä geokätköjä on kertynyt vasta 30 koko vuotena.
Minulle matka on tärkeämpi, kuin päämäärä.
Näen reissuillani upeita maisemia, saan liikuntaa ja
mikä tärkeintä, saan napsittua sääkuvia.
Alla olevat kuvat otin sunnuntaina Jokioisilla,
jossa kävimme koko perheen voimin:
Wendlan puutarha
Jokioisten kartano
Elonkierto


Omalla pihallakin on vielä kuvattavaa.
Ai niin, tiistaina menen otattamaan kipsin pois,
jonka jälkeen, toivottavasti, kirjoittaminen on kevyempää ja
pääsen kommentoimaan postauksianne.




lauantai 2. syyskuuta 2017

Keltaista sen olla pitää (+ 1 sääkuva)

Huomasin kuviani katsellessa, että keltainen väri pilkistelee monella tavalla.
Tomaateista vain keltaiset lajikkeet ovat kypsyneet.
Punaiset ja ruskeat tomskut pyöristelevät kylkiään vihreinä.


Viljat alkaisivat olla puintikunnossa, 
mutta taisi ankarat sateet sotkea viljelijöiden suunnitelmia.


Keltainen daalia uupui sateessa.
Tämä kuva oli sääkuvana Hämeen uutisissa torstaina.
Kuvattu kotipihalla.


Vaahteran lehdet enteilevät syksyä.
Toivottavasti peukaloni kuntoutuu toimivaksi,
että voin tarttua lehtiharavaan ja -puhaltimeen.


Keltaisen kuulaita päiviä kaikille!


torstai 31. elokuuta 2017

Luin kirjan: Mayra, Max Manner

Mayra on kirjailija Max Mannerin ensimmäinen ihmissuhderomaani.
Julkaistu 2017, ISBN 978-952-270-325-5.
Kustantaja Arktinen Banaani.

Heti aluksi tunnustan, että Max Mannerin rikosromaanituotanto on minulle tuntematonta.
Hänen uusinta kirjaansa, Mayraa,
hehkutettiin Facebookin Dekkariryhmässä, joten hankin kirjan.
Kannatti!

Kirja alkaa tarinan loppusuoralta, erikoisesti ja koukuttavasti.
Päässäni pyöri vain kysymyksiä. Mitä? Miksi? Missä?
Tarinassa on maukkaita kerroksia enemmän kuin kaalikääryleessä.

Henkilöhahmot ovat elämän makuisia ja mielenkiintoisia.
Ei vähiten siksi, että päähenkilöt(kin) ovat eläkeikäisiä.
Kerronta on sujuvaa, vuoropuhelut aitoja ja 
maisemat vaihtuvat hautausmaalta ulkomaille,
hyytävästä pakkasesta lempeään lämpöön.
Pääosassa on eläkkeelle jäänyt sellisti Heikki Savolainen,
jonka elämä menee täysin uusiksi, useampaankin kertaan.
Pyörityksessä mukana kolme naista ja kuolema.

Kirja on mielestäni jännittävä ihmissuhderomaani.
Kuka onkaan Mayra...
Suosittelen lämpimästi!

"Taksimatkasta tai kyydin maksamisesta ei jäänyt muistikuvia.
Heikki astui autosta sankkaan lumisateeseen ja suuntasi
suorinta tietä sairaalan pääoville. Järkytys ja raskaiden
hiutaleiden täyttämä ilma saivat haukkomaan henkeä,
piti siristellä silmiään nähdäkseen eteensä."


Kirjan kansi on tyylikäs.



tiistai 29. elokuuta 2017

kuvia etupihalta ja lopussa daalioita

kummasti sitä harjaantuu pakon edessä oikea kätisestä vasuriksi.
kuvankäsittely on kömpelöä, sillä hiiri hyppii kirjaimellisesti pöydällä.
kuvia olen kuitenkin napsinut joka päivä.
arvaatte varmaan, että kännykkä on lipsahtanut eräänkin kerran pöpelikköön.
periksi en anna, ja viikon päästä kipsi onneksi poistetaan,
jolloin saan kevyen lepokipsin käteeni.
hurraa!






lopuksi kuvakooste daalioista "herra daalian" pyynnöstä.