perjantai 24. marraskuuta 2017

Kanalasta koiranpentuun ja pimeydestä pitsiliinoihin

No, niin siinä sitten kävi,
että pitkään haaveilemani, ja osin suunnittelemani,
kanala vaihtui koiranpentuun.
Meidän pihapiirissämme liihottelee vähintään viisi haukkaa.
Olen omin silmin nähnyt kuinka ne nappaavat pikkulintuja lennosta kynsiinsä.
Haukkoja on erikokoisia, myös kanahaukkoja.
Suunnittelin, että kanani saisivat välillä ulkoilla pihalla vapaana,
mutta tuon haukkavaaran vuoksi, kanaset olisivat häkissä koko ajan,
eivätkä kanssani puutarhassa, ei iloa kanoille eikä minulle.
Se sitten siitä, joten meille tuleekin sitten tämmöinen Myssymissi.
Wiima-tyttösen kuvasi koiravalokuvaaja Tuomo Nyqvist.


Meillä on kaksi mäyräkoiraa ennestään, Myrsky ja Tuisku,
joten Wiima täydentää Puhureiden sarjaa.
Saas nähdä kuinka käy, kietooko Wiima pojat tassunsa ympärille,
vai syntyykö kärhämöintiä. Se nähdään viikon kuluttua.


Onneksi tuli hieman lunta, niin iltalenkilläkin pärjää ilman otsalamppua.
Kotipihaa kuvattuna tieltä käsin, kännykällä.


Haaveilen uudesta järjestelmäkamerasta.
Nykyinen kamerani on 12 vuotta vanha,
ja todella hidas ottamaan kuvia, vielä hitaampi kuin minä.
Napsin kuvia, mutta kameran tekniikka on minulla aivan hakusessa.
Olen katsellut uutta kameraa netistä, mutta kun en yhtään ymmärrä,
mitä ominaisuuksia missäkin kamerassa on, ja miten tietty ominaisuus
on ylivoimaisempi kuin toinen. Huoks.
Sitten kun vertaan ja googletan eroja, oloni on entistä tumpelompi.


Tintit ovat taas pääosassa kuvissani.


Ja vielä juttua pitsiliinoista.
Ystäväni Tiina keksi niille käyttöä.
Vinkit voit lukea martta-blogistani:



torstai 23. marraskuuta 2017

Luin kirjan: Käärmeitten kesä, Virpi Hämeen-Anttila

Käärmeitten kesä on kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan toinen kirja sarjassa Karl Axel Björkin tutkimuksia. Kirja on julkaistu 2015 Kustannusosakeyhtiö Otavan toimesta.
ISBN 978-951-1-29206-7.

Käärmeitten kesä on järjestyksessä toinen Virpi Hämeen-Anttilan romaani 1920-luvulle sijoittuvasta historiallisesta dekkarisarjasta. Ensimmäisen teoksen nimi oli Yön sydän on jäätä.  Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, vaikka siinä onkin viitattu ensimmäisen kirjan tapahtumiin, mutta juonen kannalta viittaukset eivät ole tärkeitä. Suosittelen kuitenkin aloittamaan sarjan lukemisen Yön sydän on jäätä –kirjasta, sillä siten pääset parhaiten sisään Björkin maailmaan.

Käärmeitten kesä on nimensä mukainen myrkyllinen ja tappava. Björk saa tutkittavakseen vanhan naisen sydänkohtaukseksi määritellyn kuoleman ja koruvarkauden. Virkamies ja harrastajasalapoliisi Karl Axel Björkin tutkimukset, yhdessä ystävänsä ylikonstaapeli Martti Ekmanin kanssa, johtavat uusien selittämättömien kuolemien kautta mielipuolisen kavalan myrkyttäjän jäljille. Myrkyttäjä luo nahkansa kuin käärme ja harhauttaa näin myös terävä-älyistä Björkiä.

Tarinassa on runsaasti henkilöhahmoja, jotka kuljettavat juonta värikkäästi eteenpäin. Sivuhenkilötkin on kuvattu tarkasti, ja jokaisella hahmolla on luonne. Kaupunkikuvaukset ovat ilmeikkäitä ja pienellä mielikuvituksella pääsee tapahtumiin suorastaan mukaan. Kirjailija on tehnyt tapahtumat eläviksi. Lempeä ja intohimoakin on tarjolla, juuri sopivasti. Koska tapahtumat sijoittuvat 20-luvulle, läsnä ovat myös vakoilu, sota, isänmaallisuus ja luokkaerot.  Vetäväjuoninen tarina kantoi kannesta kanteen.

Björk-sarjan kirjat:
Yön sydän on jäätä, 2014 Otava
Käärmeitten kesä, 2015 Otava
Kuka kuolleista palaa, 2016 Otava
Koston kukat, 2017 Otava

”Hän lueskeli iltakahdeksaan ja pani sitten toimeksi. Kun hän
oli lisännyt kasvoihin peilin edessä useita kerroksia väriä, lii-
maa ja kittiä, hän ei olisi itsekään tuntenut itseään. Kasvojen
tultua valmiiksi hän kiinnitti parran ja paksummat kulmakar-
vat. Peruukin hiuksia piti jonkin verran kähertää ennen kuin
se oli valmis päähän asetettavaksi. Sitten hän otti esille ulko-
näköön sopivia vaatteita. Naamioasujen vaatteet hän osti aina
huokealla lumpputorilta, juutalaisten narikasta tai käytettyjä
vaatteita myyvistä kaupoista. Jalkaansa hän pani jälleen varsi-
kengät, joihin oli kätketty puukko. Sen hän otti aina mukaan,
jos hän liikkui yöaikaan eikä vain kävellyt, vaan hankki tietoja.”



tiistai 21. marraskuuta 2017

Varjostimia ja ikikukkia

Vihdoinkin muistin kirjoittaa kauppalistaan: varjostimet.
Kauniit leidit ovat odottaneet varjostimiaan jo vuoden tai parikin.
Kaupan hyllyllä oli iso valikoima erilaisia lampunvarjostimia.
Pieniä oli tasan kaksi, punainen ja valkoinen.
Juuri oikeat värit!
Nyt ei valo häikäise, ja leidit ovat viimeistellyn näköisiä.

 

Saimme nauttia lumesta vain puoli päivää.
Oli kyllä hetken ihanan valoisaa, mutta nyt enää kuraista.
Violetit taotut ikikukkani tuovat väriä puutarhaan kaikkina vuodenaikoina.

 

Olen harrastanut taas tinttikuvausta.
Kuvauspuuhassa, kuivin jaloin keittiöstä käsin,
vierähtää tovi jos toinenkin.

 


perjantai 17. marraskuuta 2017

Tietotekniikkaa eläkeläisille

Kuva liittyy oppimiseen sekä opettamiseen,
ja on nimeltään Oppimisen siivet kannattelevat pitkälle.


Koulutan tietotekniikka, eli kuten eilen opin Eläkeliiton nettiopastajakurssilla,
tarjoan nettisivistystä, oman paikkakuntani eläkeläisille.
Kurssi on jo aivan lopuillaan, pari viikkoa enää jäljellä,
niin se aika mennä vipeltää nopeasti,
kun saa olla innokkaiden ja iloisten oppijoiden joukossa.


Ja kyllä, oppia voi minkä ikäisenä tahansa,
kunhan on halua ja innostusta.
Ai niin, minäkin olen eläkeläinen.


tiistai 14. marraskuuta 2017

Tunnelmia viikon varrelta

Marraskuu puolessa välissä.
Sääkuvaukset ovat jääneet vähiin.
Syy on se, että meillä on tiet märkiä ja todella kuraisia,
eikä koirapojat, nimistään huolimatta, Myrsky ja Tuisku
ole omasta mielestään säänkestäviä,
 eivätkä näin suostu lähtemään kaveriksi ulos,
muuta kuin pakottamalla.
On kuin vetäisin perässäni kahta painavaa pulkkaa.


Ettei koko juttu mene säämärinäksi,
niin on ollut myös satunnaisesti upeita päiviä,
tai iltapäiviä, juuri kun aurinko lähtee laskemaan
eli klo 15-16, jolloin olen siepannut tunnelmia talteen.


Lintuja voi kuvata keittiön ikkunasta säällä kuin säällä.
Kerro, kerro kuvastin...


Eilen, maanantaina, ripsi kevyesti räntää,
mutta katsokaa tuota säihkyvää auringonlaskua.
Oi että!


Kyllä, olen viritellyt jo kausivaloja.


Sunnuntain säätilaa voisi kuvata pellinharmaaksi.
Kävimme reippailemassa koko perheen voimin Mustialan puistoissa.


Meillä maalla ei ole katuvaloja,
joten naapurikaupungin valosäihke on nähtävyys.


Lauantaina kävin teatterissa Riihimäellä katsomassa Arvoituksellisia muunnelmia,
rooleissa Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.
Voi hyvän tähden!
Juonessa oli solmuja ja koukkuja enemmän kuin kalaverkossa silmiä.
Soljuva teksti sai mieleni hyrisemään.
missä tuntuu olevan iloista ja aktiivista joukkoa,
joten tulen osallistumaan hyvin järjestettyihin ryhmäreissuihin vielä monta kertaa,
mennään siis vauhdikkaasti bussilla ja porukalla.

Miksi, oi miksi, Nukkumatti tulee liian aikaisin,
sillä yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan monta mielenkiintoista kirjaa?


torstai 9. marraskuuta 2017

Hymyillyttää

...nämä lintusten puuhat.

Riemua ja lennokkuutta päivääsi!

 

 

 

tiistai 7. marraskuuta 2017

Haaste - merkityksellinen puu

Sain puisen haasteen Vaarin torpan puutaha -blogista, Pirkolta.
Haaste koskee itselle merkityksellisiä puita, 
ja toivon, että postauksestani ei tule puisevaa.
Kiitos Pirkko kiinnostavasta haasteesta.

R-a-k-a-s-t-a-n puita!
Aivan kaikkia puita.
Pihapiirissämme kasvoi muuttaessamme tänne 10 vuotta sitten
omenapuita, kuusia, koivuja, pihlajia, vaahteria ja tammia.
Vanhimmilla puilla oli ikää jotakuinkin 100 vuotta,
joten osa puista oli pakko kaataa.

Haaveenani on pienimuotoinen arboretum.
Olenkin istuttanut tontillemme paljon puunalkuja:
hevoskastanjoita, tuohituomi, korkkipuu, pyökki,
Saksan pihlaja, hopekuusia, hemlokki, sembramäntyjä,
mongolian vaahtera, mäntyjä, kuusia, saarneja,
punalehtisen koivun ja vaahteran, jalavia, surukuusi,
hopeapaju, omena-, kirsikka-, päärynä- ja luumupuita.
Jotain varmaan unohtuikin ja monta puuta on vielä hankintalistalla.

Lisäksi pidän kovasti vanhoista puuhuonekaluista,
vanhasta harmaasta laudasta, sileäksi kuluneesta tai ryhmyisestä.
Puu kuuluu juurevasti suomalaiseen perinteeseen,
niin rakennushistoriaan, kuin luontoon sekä pihapiireihimme.
Olen myös puunhalaaja.
Kaikki puut ovat minulle merkityksellisiä.







 

 


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Luin kirjan: Yön sydän on jäätä, Virpi Hämeen-Anttila

Yön sydän on jäätä -kirja on ensimmäinen Virpi Hämeen-Anttilan 
1920-luvulle sijoittuvasta historiallisesta dekkarisarjasta.
Kirja on ilmestynyt vuonna 2014 Kustannusyhtiö Otavan julkaisemana,
ISBN 978-951-1-28530-4.

Historiaa ja jännitystä!
Kirja on varsinainen makupala.
Kirjan päähahmo on sisäasianministeriön virkamies Karl Axel Björk,
tuttaville Kalle,
jonka uteliaisuus ja terävä äly johdattavat selvittämään murhaa
ystävänsä ylikonstaapeli Martti Ekmanin kanssa.
Tarina kertoo kolmesta viikosta Björkin elämässä maaliskuussa 1921.

Virpi Hämeen-Anttila esittelee 20-luvun Helsinkiä verevästi.
Lukiessa voi melkein haistaa tuoksut ja lemut,
nähdä ylelliset salit ja kurjat kujat.
Milijöökuvaukset ovat vertaansa vailla, nautittavia.

Murhia, salajuonia, vakoojia ja kauniita naisia,
siinä on Kallelle mietittävää ja ratkaistavaa.
Erinomaisen taidokkaasti kirjoitettu ja
virkistävän viihdyttävä dekkari.

Björk-sarjan kirjat:
Yön sydän on jäätä, 2014 Otava
Käärmeitten kesä, 2015 Otava
Kuka kuolleista palaa, 2016 Otava
Koston kukat, 2017 Otava

"Martin talon luona hän soitti talonmiehen ovikelloa. Hän oli
joutunut tekemään näin pari kertaa aikaisemminkin ja talon-
mies, salaviinapulloa ahkerasti kallistava silmäpuoli ukko, vuo-
datti suustaan aina samat murinat ja syytökset. Kun se kuuli,
kenen luo oltiin pyrkimässä, se muuttui kuin taikasauvan kos-
ketuksesta auliiksi ja lipeväksi. Martti herätti naapureissaan
kunnioitusta ja hiukan pelkoakin.
Martti avasi ovensa paitahihasillaan ja tukka pörrössä.
- Mitä ihmettä sinä täällä teet? Älä sano, että sinua on taas ammuttu."

Tässä linkki Kadonnutta 20-lukua etsimässä -blogiin,
jossa Virpi Hämeen-Anttila esittelee sanoin ja kuvin kirjojensa taustoja.

Björk-sarjassa on neljä kirjaa,
tähän mennessä.
Mitähän seuraavassa kirjassa tapahtuu...


perjantai 3. marraskuuta 2017

Isäni, muistoissani

Muistan edelleen isäni äänen, ilmeet ja lämpimän hiljaisen huumorin,
vaikka hän kuoli jo 1995, vain 63 vuotiaana.
Isäni rakasti luontoa ja eläimiä.

Isäni neuvo oli, että jos eksyt metsään, niin mene suorinta tietä kotiin.
Olen yrittänyt noudattaa hänen neuvoaan.

Isäni lempiharrastuksia olivat kalastus, lukeminen ja ristikot.



 


Alla on viimeinen ottamani kuva isästä.
Olin elokuussa  kesälomalla mökillä.
Tapamme mukaan lähdimme samoilemaan metsään.
Keräsimme marjoja ja tähyilimme sieniä.
Ukko-kissa oli aina joukossa mukana.
Sovimme, että isä tulee syyskuun alussa luokseni,
mutta näin ei koskaan tapahtunut.
Isäni kuoli 1.9.1995.

Nyt on pyhäinpäivä, ja aika muistella...


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Ihana valo sekä yksi muistelo

Eilen hurmaannuin valosta.
Napsin kuvia niin ovenkahvoista kuin ulkovaloista.



Sateenkaari lattialla.


Hei, meillä kukitaan!



Tässä työhuoneeni ikkunalla riippuva kristallipallo,
joka luo sateenkaaria aurinkopäivinä lattialle ja seinille.


Kyllä, olen henkisesti Hyacinth Buket (lausutaan hienostelevasti Bukée),
joten hyllyillä on kaikenlaisia koristeita,
mutta kun ne tuottavat iloa kauneudellaan...


Sitten se lupaamani muistelo.
Alla on kirjoitus, jonka tein tasan seitsämän vuotta sitten 
eli 1.11.2010.
Kuten huomaatte, nykyisin tuotan tekstiä vähemmän,
mutta kuvakoko on puolestaan suurentunut.

01.11.2010 - 06:47
En siis itse ole menossa kesää kohden, vaan kellot. Eilen oli kansalliset/kansainväliset/henkilökohtaiset kellotalkoot, kun piti kaikki aikaraudat vääntää osoittamaan suht´koht´ samaa aikaa. Meidän perheessähän näitä kelloja ja kilkuttimia riittää.

Seinillä ja kaappien päällä raksuttaa 18 kelloa. Lisäksi ovat vielä kännykät, mikro, uuni, akvaarion ajastin, kamerat ja digipoksit. Onneksi tietokoneet ovat omatoimisia ja hoitavat itsensä ajan tasalle ilman vääntöjä. Rannekelloja ei ole.

Onpa ihanaa, kun tänä vuonna voin marmattaa blogini kautta, kuinka turhauttavaa koko kellorumba on. Sisäinen kelloni on juuri ja juuri toipunut keväisestä siirrosta ja nyt täytyy taas rukata päänuppia uuteen rytmiin. Voihan kissin viiksikarvat ja koiran kulmahampaat!

Kesäaika ja talviaika. Ollaanko me karhuja? Miten tätä siirtelyä ei saada loppumaan?
”Kellon siirtely kesä- ja talviaikaan vaikuttaa olevan vaarallista terveydelle, katsovat Helsingin Sanomien haastattelemat tutkijat.” Lue itse:


”Kelloja siirretään kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa samalla kellonlyömällä. Samanaikaisuus on tärkeää erityisesti kansainvälisen juna- ja lentoliikenteen vuoksi.”

Justiinsa, nyt tämä martta menee henkilökohtaiseen kellolakkoon, ainakin niin pitkäksi aikaa, että täytyy ehtiä töihin...